Pilttipurkki putosi lattialle. Lasi hajosi. Sisältö pysyi ennallaan, kokonaisena massana. Unissani luulin kykeneväni nostamaan sisällön ilmaan. Lasinsirut vain raapien lattiaa. Vain ne pitäisi siivota. Mutta minä idiootti yritin pyyhkäistä purkin muodossa edelleen olevan sisällön rikkalapiolla.

     Ei se tietenkään toimi niin. Typerys olin. Muoto rikkoutui, siitä tuli mössöä. Muodoton, lapsille syötettäväksi tarkoitettu, lihaperunainen ja paljon kaikkea epäilyttävää sisältävä massa tarttui rikkalapioon ja harjaan. Yritys puhdistaa muuttui sotkuksi. Kun harjan laittoi hanan alle, vesi muuttui törkyiseksi.

     Olisi pitänyt vain antaa olla. Jättää maahan. Jättää muotoon. Astua sen yli. Katsella sitä. Ihailla sitä eri valoissa. Yrittää olla kompastumatta siihen. Varoitella muita sen olemassaolosta. Rikkoutunut lasi, jonka sisällä oli vielä ehjää. Ehkä joku olisi kysynyt miksi. Miksi se on siinä, maassa. Miksi sitä ei siivota.

     Ei siivoaminen aina ratkaise kaikkea. Miksi siivota, kun voi jättää. Jättää asiat niin kuin ne ovat.

Silti minä siivosin sen. Siivosin ja katselin törkyistä vettä.

Sotkua.

Putket ovat tukossa.