Minä rakastan kaupunkia. Rakastan asua kaupungissa. Rakastan kerrostaloja. Rappukäytäviä. Niiden tuoksua. Hissejä. Ääntä jota asuntojen ovet pitävät sulkeutuessaan. Naapureista kuuluvaa elämän ääntä.

Rakastan liikenteen ääntä. Sitä miten se kantautuu asuntooni. Rakastan poliisiautojen ja ambulanssien pillien ulinaa. Sitä kuinka ääni ensin voimistuu voimistumistaan, ja äänen ollessa voimakkaimmillaan se yht äkkiä katoaa kokonaa. Ääni lohduttaa kuin äidin ääni lasta. Voi mennä turvallisesti nukkumaan.

Rakastan sitä kun kadut ovat täynnä ihmisiä. Vihaan ja rakastan ihmisiä yhtä aikaa. He kävelevät liian hitaasti. Ovat röyhkeitä tönäistessään päästäkseen minusta ohi minun kävellessä hitaammin kuin he. Jokainen haluaa ottaa varaslähdön liikennevaloissa.

Rakastan kun voi päämäärätietoisesti kulkea ihmisten täyttäessä kadut. On helppo hengittää heidän kanssaan samaa ilmaa. Silloinkin kun se on vaikeaa on se niin helppoa.

 

On Juhannus. Tyhjä kaupunki on lohduton.

On uskomatonta kuinka nopeasti koko kaupungin voi peittää pölyisyyden tuntu. Nelikaistaisen autotien voi ylittää mistä kohtaa vain. Ei kuulu mitään. Ei ketään missään.

Kaupunki on kuin kotiin yksin jätetty lapsi. Hiljaa se tuijottaa kohti ulko-ovea toivoen vanhempien palaavan kotiin.

Se on jätetty yksin. Hylättynä minuutit venyvät. Pöly tekee huoneet kylmiksi. Aivan kuin kaupungin lukemattomien asuntojen lukemattomissa sängyissä ei olisi nukuttu kuukausiin.

 

Tyhjä kaupunki on surullinen ja onneton. Se tuijottaa teille. Tulisivatpa he pian kotiin.

Minä suren kaupungin kanssa.