Ei minulla ole ollut aikaa sellaiseen

Koska olen ollut liian kiireinen

Piti tukkia yksiöni viemärit

Ja avata hanat

Ja istua sen kaiken keskellä

Ja istua sen kaiken keskellä.

Kuunnella tuhoa.

 

Olin kiireinen

Piti kaupassa laittaa kassini täyteen hälyttimiä

Ja kävellä porteista

Ja kuunnella tuhoa

Kuunnella tuhoa

 

Olin kiireinen

Piti astua Kehäkolmoselle neljän aikaan tiistai-iltana

Paljain varpain ja vailla todellista halua

Päästä toiselle puolelle

Ja sulkea silmät

Ja kuunnella tuhoa

 

Kiireinen olin minä

Aina oli tarkoitus

Astua jonnekin muualle

Kuin sinne minne astuin

Kiireinen olin tuhoutumaan tavoilla

Kiireinen ettei muuta mahtunut

 

Istuin koneeseen jonka piti viedä minut kotiin.

Ei se vienyt.

Sen sijaan kone nousi ilmaan.

Siinä oli turvakaiteet kuin huvipuistolaitteessa

Ja se kieppusi

Meni ylösalaisin.

Olin tippua.

Vieressäni oli joku joka sanoi:

"Se testaa meitä. Se testaa olemmeko tarpeeksi vahvoja. Tarpeeksi vahvoja tehtävää varten."

 

En tiedä mitä kone minusta halusi.

En vieläkään tiedä mikä minun tehtäväni olisi ollut.

Mutta en tippunut. 

 

Katsoin vain sivusta

Kun minut vietiin eteenpäin.

 

 

Oli kohta jossa oli niin kuivaa

Että ei kyennyt enää suutaan sulkemaan

Koska tuntui kuin kahta hiekkapaperia yhteen hankaisi

Kuin nieluni seinämät olisivat karheaa kiveä

 

Oli kuolemankuivuus jossain kaukana

Se on vain niin kaukana nyt

Sillä minun vartalossani edelleen nestettä on

Kykenen uppoutumaan veteen

Juoksuttamaan sitä loputtomasti

Niin paljon sitä minulla on

 

Oli niin kuivaa että iho halkeili

Pyörrytti.

Heikotti.

Suututti.

Pelotti.

Pelotti hetken muuttuvan ikuisuudeksi.

Suun hitaasti vievän minulta hengen karheudellaan.

Oi, minua pelotti niin paljon.

 

Nyt kuivuus on minulle enää etäinen uni jonka kerran näin

Mutta vaikka vartalossani edelleen nestettä on

Minä pelkään mennä nukkumaan

Onnellinen olisitko

Jos kaikkien kadulla vastaasi tulevien ihmisten

ajatukset voisit lukea

Vain negatiiviset niistä voisit poissulkea

Ja luoda voisit kommenttiraidan jälkeesi kulkemaan

Kauppakassiesi tahdissa ihailevat tavut seuraamaan

Onnellinen olisitko jos lukea voisit heidän ajatuksensa

Olisiko perillä kotona helpompi olla

Jos ei tarvitsisi saada sanoista tarpeekseen

Jos voisi kuunnella puhetta ikuisesti

Todistajien lausuntoja viehättävyydestäsi

Painavaa sanaa upeudestasi

Toivotko että voisit kuulla sanoja

Ihan vain siksi että

Olisi helpompi viedä kauppakassit kotiin

Purkaa ne ja istua alas

Pelastaisiko puhe sinut

Nyt kun kotona ei ole enää ketään

kuka sinut pelastaisi

 

Pilttipurkki putosi lattialle. Lasi hajosi. Sisältö pysyi ennallaan, kokonaisena massana. Unissani luulin kykeneväni nostamaan sisällön ilmaan. Lasinsirut vain raapien lattiaa. Vain ne pitäisi siivota. Mutta minä idiootti yritin pyyhkäistä purkin muodossa edelleen olevan sisällön rikkalapiolla.

     Ei se tietenkään toimi niin. Typerys olin. Muoto rikkoutui, siitä tuli mössöä. Muodoton, lapsille syötettäväksi tarkoitettu, lihaperunainen ja paljon kaikkea epäilyttävää sisältävä massa tarttui rikkalapioon ja harjaan. Yritys puhdistaa muuttui sotkuksi. Kun harjan laittoi hanan alle, vesi muuttui törkyiseksi.

     Olisi pitänyt vain antaa olla. Jättää maahan. Jättää muotoon. Astua sen yli. Katsella sitä. Ihailla sitä eri valoissa. Yrittää olla kompastumatta siihen. Varoitella muita sen olemassaolosta. Rikkoutunut lasi, jonka sisällä oli vielä ehjää. Ehkä joku olisi kysynyt miksi. Miksi se on siinä, maassa. Miksi sitä ei siivota.

     Ei siivoaminen aina ratkaise kaikkea. Miksi siivota, kun voi jättää. Jättää asiat niin kuin ne ovat.

Silti minä siivosin sen. Siivosin ja katselin törkyistä vettä.

Sotkua.

Putket ovat tukossa.