Kerran lapsena tiesin.

Automaassa oli salainen luola.

Taivas oli vuotanut kuiviin.

Maassa oli myrkkyä.

Linnut. Linnut.

 

Rakkaus oli voimakas.

Mutta ei tarpeeksi.

 

Lapsena tiesin.

Kaipuu oli rakkautta voimakkaampi.

Ei voinut voittaa.

 

Mikään ei voinut tyrehdyttää vuotoa.

Onnelliset loput olivat turhaa haaveilua.

Suuret tarinat syntyivät jostain muusta.

Uhrauksista.

 

Lapsena tiesin.

Valkoinen mekko on vain kuva.

Automaassa luolan seinät ajan mittaan rapistuvat.

Hajoavat.

Ja maailma kuivuu kokoon kuin yksinäinen kukka joka sitkeästi kylmyyttä vastaan taistelee.

Turhaan.